Kun kello tikittää aikaa etenpäin, herää jossakin kohtaa ajatus, haluanko elää tällaista elämää lopun ikääni. Olen nyt 30-vuotias, joutunut luopumaan unelma ammatistani terveyteni vuoksi ja ”uusikin” ammatti aiheuttaa liikaa kipuja arjesta selviytymiseen. Olen nuoruudessani ollut aktiivi urheilija, treenaaminen oli elämän tarkoitus. Tämä kaikki kaatui loukkaantumisiin. Ensin meni polvi, sitten sen kuntoutuksen jälkeen selkä ja heti perään olkapää. Vammojen summana urheilu jäi. Paino alkoi nousta, kunto tippui ja vuosien saatossa sohvaperuna vei vallan. Takaiskuja sateli vuosien varrella ja viimeinen niitti arjessa jaksamiseen oli vuosi sitten saatu diagnoosi fibromyalgiasta. Alkuun olin sitä mieltä, että tää oli nyt tässä, ei kannata edes enää yrittää.
Lähipiirissä on tsemppaavia ihmisiä, onneksi myös niitä jotka ymmärtävät ”sairauden” tuomia rajoitteita, varsinkin kun niiden lisäksi on noita fyysisten vammojen tuomia omia rajoitteitaan. Viikko sitten kävelin ensimmäisten kevät auringon säteiden keskellä pitkin kylän raittia kun ajatus iski, nyt mä teen sen. Mä haluan olla taas se hyvinvoiva ja energinen minä, mä haluan taas pystyä tavoittamaan niitä elämän suuria päämääriä.
Otin itseäni niskasta kiinni, hain kahteen eri kouluun,uusille urille, työn pariin, josta tiedän nauttivani ja joka on ollut unelmani jo kauan. Ensimmäinen askel kohti parempaa, uutta elämää kohti on otettu. Seuraavaksi on vuorossa fyysisen minän muutokset, ne tulevat olemaan pitkä ja raskas tie, mutta varmasti sen arvoista. Haluan minä kuvan, johon voin olla itse tyytyväinen. Elopainoa on liikaa reilut 20kg, mutta vielä tärkeämpää on se henkinen hyvinvointi, jota tältä projektilta odotan. Minä haluan olla jälleen se minä, josta olin aikanaan ylpeä!